Olen kokeillut Naturdietin mansikkapirtelöitä (ja päärynäpirtelöitä hyi kauhistus!) ja sinänsä minua ei haittaa eläminen viidellä pirtelöllä ja parilla litralla vettä. Ei tällä dieetillä ole nälkä tai mitään ja jos huvittaa saatan syödä vihanneksia ja hedelmiä. Kuitenkin minulla on yhä ongelmia pääni kanssa. Launtaina sain päähäni, että voisin palkita itseäni jollain rasvaisella ruualla, kun dieetti oli mennyt niin hyvin. Sinänsä minun ei edes tehnyt mieli mitään herkkuja, mutta olin vain saanut päähäni, että voisin saada jonkun palkinnon. No lauantaina en sortunut, vaan pitäydyin siinä, että minun ei oikeasti tehnyt mieli mitään ylimääräistä. Sunnuntaina sitten, kun sama ajatus vain jatkoi pyörimistään päässäni sorruin ja ostin lähikaupasta sellaisen 70g pussin sipsejä. Söin sipsejä katsellessani leffaa ja järkeilin itselleni, että olin ansainnut tämän, eikä sinänsä tuollainen määrä dieettiä kaada, mutta syy saada sipsejä oli minulle itsellenikin yllätys. Söin kyllä pussin tyhjäksi, mutta enemmänkin tottumuksesta, parin sipsin jälkeen aloin nimittäin miettiä, että näitä ylisuolaisia ja rasvasta kiilteleviä perunanpalasiako minulla oli todella tehnyt mieli?

Aloin tajuta paremmin syitä siihen miksi olen tämän painoinen kuin olen ja miksi lihoin parin vuoden aikana lähes 15 kiloa. Ajoittain en syö siksi, että minun olisi nälkä tai että minun todella tekisi mieli jotain ruokaa, vaan koska olen oppinut yhdistämään epäterveellisen ruoan palkintoon. Ajatelkaapa vain, lapsena karkkia sai vain karkkipäivänä, kakkua syntymäpäivillä ja sipsitkin kuuluivat meillä synttärien tarjoiluihin. Nyt kun olen aikuinen, kukaan ei rajoita milloin voin syödä näitä ruokia ja jossain vaiheessa saattoi mennä viikkokin, etten syönyt muuta kuin niitä ruokia, joita lapsena sai vain harvoin. Tämä oli ehkä enemmän alitajuista kuin todellista himoa rasvaista ruokaa tai sokeria kohtaan. Jokin minun päässäni oli napsahtanut asentoon, nyt palkitsen itseäni.

Tosiasiassahan en kuitenkaan palkinnut itseäni, vaan lähinnä rankaisin itseäni, koska varsinkin sokeri ei sovi minulle ollenkaan. Joka joulu, kun sokerisia ruokia voi syödä niin paljon kuin sielu sietää, vedän itseni yleensä piikkiin vähintään ensimmäisenä joulupäivänä ja minusta tulee kiukkuinen ja väsynyt. Nykyään tuollaiseen kiukkuiseen oloon riittää vähempikin määrä sokeria, mutta aiemmin se vaati enemmän. Viime jouluna onnistuin tyrmäämään itseni jo jouluaattona, vaikka en edes syönyt erityisen paljon sokeripitoisia ruokia. Se on jännä miten ihmiskroppa toimiikaan. Oloni on aina aivan surkea vain hetkeä sen jälkeen, kun olen syönyt karkkia, mutta silti aina välillä minulle tulee vastustamaton halu vain mässäillä ja siten palkita itseäni, jostain pienestäkin saavutuksesta. Varsinkin syksyllä ja alkutalvesta minun on todella vaikea pysyä minkäänlaisessa järkevässä ruokavaliossa. Saatan syödä kolme viikkoa hyvin ja tuntea itseni kylläiseksi, mutta sitten seuraavat kaksi viikkoa saatan vetää pelkkiä herkkuja ja tuntea oloni ihan surkeaksi, mutta jotenkin en vain osaa lopettaa. Minä siis sabotoin itse itseäni.

Mitään fyysistä tarvetta tai äkillistä pakkotilaa ei ilmene, mutta jos esimerkiksi jonain päivänä saan päähäni, että minun tekee mieli pitsaa, minun on saatava pitsaa. Voin kituuttaa viikon, mutta se ajatus pitsasta nakuttaa yhä takaraivossani ja lopulta, jotta pääsisin eroon mokomasta ajatuksesta minun on syötävä pitsaa. Näiden pakkoajatusten syntymekanismi on minulle itsellenikin hieman epäselvä. Ei tunnu olevan mitään selkeää tilannetta, joka laukaisisi nämä tarpeet ja eikä himoitsemani asia ole vakio. Kuitenkin aina himoitsen ruokaa ja ehkä se onkin sitten jonkin korvike.

Kenties korvike on väärä sana, koska en mielestäni korvaa sillä mitään, koska näennäisesti minulta ei puutu mitään. Ruoka on enemmänkin turvalukko ovessa, sellainen joka pitää ihmiset ulkopuolella. Paino on minun tekosyyni olla tekemättä asioita ja mietinkin, miten selviäisin, jos päästäisin tästä massiivisesta turvarievustani irti. Lihoisinko uudestaan vältelläkseni maailman kohtaamista? Nimittäin, minähän välttelen maailmaa, sanon ei koska en kehtaa mennä jonnekin, kun olen niin lihava, että minua hävettää. Kuitenkaan en tee mitään ylipainoni suhteen, koska jos olisin normaalipainoinen minulla ei olisi enää turvapeittoa. Jos joku mies esimerkiksi ei pitäisi minua viehättävänä, se ei johtuisi painostani, vaan jostain muusta ja minä en ehkä kestäisi sitä. Nyt voin piiloutua läskieni taakse ja ajatella, että hän ei pitänyt minusta, koska olen näin lihava. Toinen on se, että jos olen huono liikunnassa voin ajatella, että se johtuu läskeistäni, mutta jos laihtuisin joutuisin, ehkä tilanteeseen, jossa tajuaisin, etten vain ole lahjakas ja sehän olisi syvältä. Epäilen, että tämäkin ajatusmalli on johtanut nykytilaani.

Nyt alan kuitenkin olla oikealla kurssilla, koska tiedostan nämä ajattelumallit, voin myös pyrkiä vaikuttamaan niihin. Kenties tällä kertaa en enää sabotoikaan itseäni pelon tai tottumuksen vuoksi, vaan repäisen itseni irti huonoista tavoistani ja pudotan painoni sellaiselle tasolle, että voin nähdä itseni viehättävänä naisena ihan oikeasti. Psyykkaan edelleen itseäni post-it -lapuilla, jotta ajatusmaailmani pysyisi edes pääsääntöisesti positiivisenä.

Ajatusmaailman kaaosta petiin pakeneva AmiChan toivottaa kaikille makeita unia ;)

Kerroin edellisessä tekstissäni aloittamastani projektista, jossa liimailin post-it -lappuja peileihin, tietokoneen näyttöön yms. paikkoihin. No nyt kun olen tovin noiden lappujen kanssa elänyt niin täytyy myöntää, että hieman on asenteeni lähtenyt korjautumaan. Aiemmin, jos herätessäni katsoin kylppärin peiliin ja näytin mielestäni aivan karmealta, niin ajatukseni olivat hyvin negatiivisia ja kävin läpi mielessäni melko pitkälti kaikki asiat, jotka minua sillä hetkellä ärsyttivät ulkonäössäni. Nyt saatan aloittaa ajattelemaan, että näytän ihan joltain, mikä asuu sillan alla ja syö pikkulapsia, mutta sitten näen peilissä olevat laput ja se ajatuksenjuoksu pysähtyy. Aiemmin olisin ehtinyt miettiä kymmenen solvausta itselleni, nyt ehdin miettiä vain puolikkaan ja sitten saan lapuilta viisi positiivista juttua.

Mistä sitten huomaan, että asennoitumiseni on muuttunut, koska eihän tuo peilitesti sitä vielä paljasta, minähän lähden edelleen negaation kautta. No tämän projektin aloituspäivänä ystäväni julkaisi minusta kuvan, joka oli otettu ennen kaupungille lähtöä lauantai-iltana, jossa minulla näytti olevan kymmenen kaksoisleukaa. Aluksi meinasin huutaa ystävälleni ja vaatia häntä poistamaan sen hirvittävän kuvan. Sen jälkeen mietin, että kirjoitan kommentiksi kuvaan jotain tyyliin, "omg näytän ihan kamalalta". Tänään sitten katsoin kuvaa uudestaan ja kymmenen kaksoisleuan sijaan näin nätin hymyn ja hehkuvat silmäni ja tajusin, että olen ehkä elänyt itsepetoksessa.

Sitähän kuvittelee aina, ettei itse ainakaan ole yhtä lihava kuin tuo uimahallin paksu täti tai pihalla ruohoa ilman paitaa leikkaava äijä. Tosi asia kuitenkin on se, että minä olen reilusti ylipainoinen, vaikka mielessäni en ole sitä missään vaiheessa hyväksynyt ja se lieneekin perusongelmani. Minä en kestä nähdä itsestäni otettuja kuvia, joissa en ole itse voinut valita imartelevinta kuvakulmaa tai valita hyvää poseerausta. Minä en voi sietää niitä, koska niistä näkyy jotain sellaista, jota minä en suostu uskomaan todeksi. En usko väitteeseen, että kamera lisää viisi kiloa, vaan minusta se paljastaa asioita, joita emme ole halunneet uskoa. Toki en myöskään väitä sitä, että jokainen valokuva, joka meillä meistä itsestämme näytetään olisi näyttämisen arvoinen. Rumia valokuvia kauniista ihmisistä on maailma pullollaan, mutta myös huonoissa valokuvissa on pala totuutta. (Huonoilla valokuvilla en tarkoita siis tärähtäneitä tai yli-/alivalottuneita yms. kuvia)

Se paljastaa totuuden siitä, millainen on oma kuvamme. Valokuvaa näyttämällä kuka tahansa pystyy helposti huomaamaan millaisia harhakäsityksiä ihmisellä on ulkonäöstään. Esimerkiksi minä näen itseni normaalipainoisena ihmisenä oman pääni sisällä, mikä on toisaalta järjetöntä, koska en ole aikuisikänäni ollu normaalipainoinen, mutta se on sivuseikka. SIksi petyn aivan valtavasti aina, kun näen itsestäni otetun valokuvan, jossa näytän juuri sen painoiselta kuin oikeasti olen. Tämä on pinttynyt käsitys, josta olen koko ajan tullut yhä tietoisemmaksi. Aiemmin se ei niinkään haitannut, kun olin melko lähellä sitä ideaalikuvaa, joka minulla on itsestäni, mutta nyt olen sen verran kaukana siitä, että se voidaan lukea jo itsepetokseksi.

Minä en ole koskaan hyväksynyt ylipainoani, mutta minä en myöskään ole koskaan kyennyt oikeastaan näkemään sen vaikutuksia ulkonäkööni. Okei minä näen peilissä lihavan ihmisen, mutta ovelalla katselukulman valinnalla kykenen näkemään kasvopeilistä melkeinpä normaalipainoisen ihmisen kasvot, joten sivuutan mielessäni sen faktan mitä näen kokovartalopeilistä. Nyt näiden lappujen myötä en suinkaan ole muuttanut mieltäni ylipainon kuvottavuuden suhteen, mutta nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni hyväksyn sen mitä näen peilistä. Kuitenkin sen sijaan, että näkisin vain läskin ja muut virheeni minä näen ensin hyvät puoleni. Minä näen itseni kauniina ihmisenä, joka on laiminlyönyt itseään liian pitkään.

Tästä päästäänkin melko jouhevasti siihen syyhyn, miksi en ole useista yrityksistä huolimatta onnistunut pudottamaan painoani. Syy on siinä, että minä en ole nähnyt itseäni lihavana ihmisenä. Tai siis kyllä minä sen näen konkreettisesti aina, kun liikun jossain hoikempien ystävieni kanssa, mutta minä sivuutan sen näköharhana tai muuten merkityksettömänä. Siksi minulla ei ole ollut motivaatiota laihduttaa. Miksi minä laihduttaisin, minähän näen itseni jo laihana (paitsi silloin, kun satun osumaan yhtäaikaa peilin eteen jonkun normaalipainoisen henkilön kanssa). En vain ole nähnyt sitä tarpeelliseksi, koska peiliäkin pystyn naruttamaan. Vetämällä vatsaa sisään ja kääntämällä vartalon sopivaan kulmaan, peilikuvani näyttää melkeinpä sopusuhtaiselta. Tämän itsepetoksen takia olen ollut itselleni niin vihainen ja haukkunut itseäni aivan kammottavilla nimillä joka päivä. Sisäisesti minä tiedän, että en näytä siltä miltä kuvittelen ja siksi minua suututtaa, kun "oikeat" kasvoni ilmaantuvat peiliin. Minä koetan hakata totuuden kallooni, mutta se ei ole onnistunut. Minä olen vain palapalalta musertanut itsetuntoni ja vajonnut syvemmälle harhakuvaani. Voi vaikuttaa sekavalta, mutta vakuutan, että minulle tämä asia vaikuttaa nyt täysin kristallinkirkkaalta, vaikka en sitä ehkä kykene kovin selkeästi selittämään.

Minä näen nyt itseni, enkä enää kavahda, kun todella katson itseäni. Minä näen kauneutta itsessäni, vaikka piirteet ovat turhan rasvan vääristämät. Minä näen nyt mikä kuvassa on vialla ja nyt minä myös ymmärrän selkeämmin miksi minun täytyy laihduttaa. Minulla ei ole koskaan ollut mitään terveydellistä ongelmaa, joka pakottaisi minut laihduttamaan, joten on ollut todella hankala motivoida itseään pysyvään painonpudotukseen. Nyt kuitenkin näen ensi kertaa kirkkaasti syyn siihen, miksi minä tahdon laihtua. Syy on pinnallinen, mutta eikö suuri osa syistä yleensäkin ole.

Se mitä haluankin nyt sanoa on se, että älkää luottako peilikuvaanne. Mikäli jatkuvasti olette pettyneitä katsoessanne peiliin, te ette näe todellisia kasvojanne. Omakuvamme on aina pysähtynyt kuva, mutta sitä on mahdollista muuttaa ja useammille peileillä siihen on mahdollista lisätä uusia kuvakulmia, jolloin kokonaiskuva on helpompi käsittää. Turha on kantaa mielessään omakuvaa 15 vuoden takaa ja pettyä, kun peilistä katsookin vanhempi ja kenties ryppyisempi ihminen. Sen sijaan, että soimaisit itseäsi sen vuoksi, ettet vastaa omakuvaasi, mieti mikä tekee sinusta juuri sinut. Mitkä piirteet muodostavat kasvosi ja mistä sinä pidät eniten ulkonäössäsi. Tiedän, että on todella hankala joinain aamuina keksiä mitään positiivista sanottavaa peilikuvalleen ja näinä hetkinä nuo post-it -lappujen pienet minämuotoiset kohteliaisuudet todella auttavat. Kaiken sen turhan itsesyytöksen takaa kykenee taas näkemään itsensä ja hymyilemään.

Kaunista huomenta sinullekin ystäväni

Rakkaudella AmiChan

Kuten aiemmin mainitsinkin olen liian myrkyllinen omaksi parhaakseni. Toisten nauttiessa kauniista kesäpäivästä, minä mietin miten kammottavalta näytän tai miten typeriltä juttuni kuulostavat. Häpeän itseäni jatkuvasti ja usein täysin käsittämättömistä syistä. Soimaan itseäni asioista, jolle en mahda mitään ja sysään vastuun toistenkin virheistä omalle kontolleni.

Sisäinen kriitikkoni on viime aikoina taas sitonut nutturansa aiempaa tiukemmalle, enkä pysty näkemään itseäni arvokkaana tai merkityksellisenä olentona. Olen ollut masentunut aiemmin, mutta nyt en aio enää antaa itseni pudota niin syvälle, vaan pidän pääni pinnalla vaikka väkisin. Ehkä tämä päättäiväisyys johtuu siitä mitä ystäväni sanoi minulle, kun kävimme shoppailemassa viikolla. Hän sanoi, että minun ei pitäisi olla niin ankara itselleni, kun tuttuun tapaani vähättelin itseäni ja se sai minut ajattelemaan. Miksi minä itse poljen itseni maan rakoon, kun kukaan muu ei ole oikeastaan koskaan tehnyt niin? Toki minua on nimitelty nuorempana, mutta ei läheskään niin pahasti, kuin osaa tutuistani. Minua ei myöskään varsinaisesti ole kiusattu koulussa, koska olin luultavasti liian tylsä kohde kiusattavaksi. Eihän kukaan olisi voinut loukata minua pahemmin kommenteillaan, kuin minä itse jo loukkasin. Toisekseen mitä hauskaa on kiusata ihmistä, joka ei reagoi mitenkään tai antaa samalla mitalla takaisin. Tilanteeni olisi ehkä ihan toinen, jos olisin ruvennut itkemään, kun henkilö jota olin pitänyt, jos en nyt ystävänäni, niin ainakin seurani arvoisena ihmisenä, pilasi päiväni haukkumalla minua läskiksi kesken nelimaalipelin (jossa siis me molemmat pelasimme samalla puolella). Sen sijaan, että olisin ottanut sen loukkauksena ja musertunut, käänsin tuon kommentin voimakseni. Seuraavalla mahdollisella hetkellä juoksin kuin riivattu kotipesälle, kun taas tämä ex-ystäväni paloi ja minä hymyilin nähdessäni hänen pettymyksensä, kun hän oli juossut hitaammin, kuin läski ystävänsä...

Ei se, että osaan kääntää negatiivisia kommentteja voimavaraksi tarkoita, etteivätkö haukut satuttaisi tai jäisi vaivaamaan minua. Kuten huomaatte muistan yhä tuonkin kommentin, vaikka sen sanomisesta on kulunut yli kymmenen vuotta. Minulla on todellakin norsun muisti loukkausten suhteen ja epäilen, että niistä ammennan myrkkyä yhä tänäkin päivänä. Nyt olen kuitenkin päättänyt kääntää suunnan vaikka väkisin. Kuulin tai luin jostain, että jokainen negatiivinen ajatus vaatii kolme positiivista ajatusta, jotta vaikutus kumoutuisi. Niinpä joka kerta, kun alan vähättelemään itseäni koetan keksiä kolme positiivista asiaa itsestäni. Lisäksi liimailin positiivisia ajatuksia sisältäviä post-it -lappuja peileihin, jääkaapin ja kaappien oviin, tietokoneen näyttöön ja television reunaan. Näitä lukiessani huomaan hymyileväni. Lappujen tekstit ovat kaikki minä-muodossa, koska uskon, että näin sisäistän ne hieman paremmin itseäni koskevina asioina. Peileistä löytyy ulkonäköön liittyviä kommentteja kuten: Olen kaunis, Olen upea ja Olen seksikäs. Muualla kommentit liittyvät enemmän elämään yleensä ja sieltä löytyy kommenttaja kuten Olen vahva, Olen rohkea ja Mielipiteeni ovat arvokkaita. Alitajuinen psyykkaus on siis menossa ja kyllä noista lapuista saa voimaa, kun peilistä tuntuu tuijottavan peikko ja kuitenkin voi lukea jotain positiivista ja kannustavaa.

Tällainen puhdistuskuuri minulla on siis meneillään. Aurinkoa ja iloa elämäänne toivottelee post-it-positiivinen AmiChan :)

Luin tänään vauva.fi -sivustolta keskustelua lasten lihavuudesta tai siis siitä, onko ok inhota lasta lihavuuden takia. Sinänsä en ole yllättynyt keskustelun sisällöstä, kun kysessä kuitenkin on foorumi, jolle voi kirjoittaa ilman rekisteröitymistä ihan mitä mieleen juolahtaa. Kuitenkin minusta tuntui hirvittävältä se leimaaminen, jota keskustelussa harrastettiin. Tämä henkilö siis sanoi tuntevansa inhoa lasta kohtaan, koska tämä oli lihava, mutta käytännössähän se oli hänen puheidensa perusteella vale. Hän inhosi lasta tämän käytöksen vuoksi, jota ei voi suoraan yhdistää painoon. Eivät kaikki ylipainoiset ihmiset ole mitään ruuan ääressä kuolaavia kusipäitä, jotka saavat raivokohtauksen, jos eivät saa joka viides sekunti mättää herkkua naamaansa. Eiväthän kaikki hoikatkaan ihmiset ole kiukkuisia ja aliravittuja.

Joku sanoikin keskustelussa hyvin, että kyllähän se lapsi tajuaa, jos aikuiset suhtautuvat häneen inhoten tai muuten nuivasti. Ei kaikista voi pitää ja se johtuu pohjimmiltaan persoonien erilaisuudesta, mutta minusta tuollainen naurettava "en voi sietää tuota ihmistä, koska se on läski" -ajattelusta pitäisi luopua. Mikä helvetin oikeus laihoilla ihmisillä on muka pitää lihavia ihmisiä alempiarvoisina? Mitä erinomaista te nyt sitten muka olette tehneet ansaitaksenne paremman aseman? Ei laihuus ole mikään oikeutus huudella solvauksia kaikkien vähänkin ylipainoisten perään. Syrjintää se on tuokin, vaikka ei nyt rasistin leimaa otsaansa saakaan, jos haukkuu toisia läskeiksi.

Tiedän, että otan tämän kritiikin nyt liian henkilökohtaisesti, mutta so vatanen, niinhän useat ihmiset tuntuvat ottavan oikein sydämenasiaksi pilkata kaikkia vähänkin erilaisia ihmisiä, joista ylipainoiset nyt ovat vain yksi esimerkki. Itse olen läski, enkä todellakaan ole ylpeä siitä, enkä ole ikinä kymmentä sekuntia pidempää ole voinut olla iloinen olemassa olostani. En käytä shortseja, enkä hihattomia paitoja tai toppeja, vaan kesähelteilläkin paahdan eteenpäin pitkissä housuissa ja pitkähihaisessa paidassa, ettei kenenkään vain tarvitsisi järkyttyä. Yritä siinä sitten olla hikolematta ja huohottamatta, kun vaatetus on naparetkeä eikä kesähelteitä varten. En vain jaksa kuulla enää yhtään vinoilevaa kommenttia valaista, jotka rumentavat kaupunkikuvaa. Tuollaisen kommentin sain jo silloin, kun painoindeksini oli vain pykälää liian korkealla, joten nyt kirvoittaisin varmasti paljon lentävämpiäkin kommentteja. Itsetuntoa minulla ei ole nimeksikään, enkä osaa nauttia mistään saavutuksestani, koska eihän minun kaltaiseni läski mitään ansaitse. Menisi vain kotiinsa teippaamaan suunsa kiinni...

Se on totta, että minä olen katkera ja sen kyllä jokainen huomaa tästä tekstistä, mutta ajattelin, että jos nyt saisin edes osan tästä myrkystä vuodatettua pois tekstin muodossa niin tilanteeni olisi taas vähän parempi. Olin hoikka lapsena, mutta teini-iän kynnyksellä aloin lihoa. Eikä se ollut vanhempieni syytä, vaan ihan omaa tekoani. Nukuin ja nukun edelleen aivan liian vähän. En koskaan syönyt lounasta koulussa, koska julkinen syöminen oli minulle kauhistus. Muutamia kertoja toki kävin syömässä koululla, mutta aina mietin koko ajan, että mitähän nuokin tuolla ajattelevat. Varmaan miettivät, että mitäs se läski siinä teeskentelee salaattia syövänsä, kun selvästi kotona vetää hampparia kaksin käsin. Niinpä sitten tuhlasin viikkorahani kaikkiin mahdollisiin suolaisiin ja rasvaisiin herkkuihin, jotka saatoi syödä oman huoneeni nurkassa piilossa katseilta ja syytöksiltä, jotka olivat enemmän tai vähemmän omaa kuvitelmaani. Lehtien keskustelupalstoilta ja netistä sai kuitenkin lukea aina niin inhottavaa kommenttia ylipainosta, että en voinut olla kuvittelematta saman ajatustavan koskevan kaikkia ihmisiä.

En käynyt nuorena bileissä, vaan jumiuduin mieluummin television tai tietokoneen ääreen, koska en halunnut lähteä pilaamaan ihmisten iltaa rumuudellani. Kun kerran ajatus ylipainoisesta ihmisestä on niin vastenmielinen kaikille, miksi edes vaivautua menemään sellaisten ihmisten joukkoon. En nauttinut syömisestä, vaan se oli jotain mitä tein vain pakon edestä. Lopulta lukioaikaan aloin jättää myös aamiaisen väliin, kun kukaan ei ollut valvomassa. Illalla sitten söin koko päivän kalorit ja ylikin, koska olin niin nälkäinen. Elimistöni oli aivan sekaisin ja kaikki mahdolliset kalorit menivät suoraan rasvavarastoihin, koska elin suurimman osan ajasta nääntymisuhan alla. Liikuin kyllä aktiivisesti, mutta vain metsäpoluilla ja kuntosalilla, silloin kun ketään muuta ei ollut paikalla. En esimerkiksi kehdannut juosta, jos joku tuli vastaan, vaan vaihdoin kävelyyn, jottei kukaan pääsisi sanomaa, että siellä se läski taas huohotti.

Mitä nyt koetan tällä valituksellani sanoa ei ole se, että säälikää minua, kun olen tällainen surkea pikku rassukka. Minä tiedän, että olen itse pahin viholliseni ja omilla myrkyllisillä ajatuksillani olen tehnyt elämästäni surkeaa. Olen itse itseni lihottanut ja taistelen yhä saadakseni painoni putoamaan ja pysymään alhaalla. Pointtini on se, että muutamallakin inhottavalla kommentilla voi pilata toisen päivän ja romahduttaa itsetunnon pitkäksikin aikaa. Siispä ennen kuin huudat kadulla lyllertävälle leveäperäiselle ihmiselle, että mitä läski, mene itseesi ja mieti, miksi sinun täytyy näin saada tehdä. Saatat ehkä huomata sen rumuuden ja pienuuden, jota yrität piilotella pilkkaamalla muita. En ole synnitön minäkään, joten en kivitä ketään törkeyksiä laukovaa, mutta kannatan sitä, että jokainen pysähtyisi hetkeksi ennen kuin toimisi. Jäisi suuri osa typeryyksistä sanomatta ja maailma olisi taas hieman miellyttävämpi paikka elää.

 

- Yksi kaunis ajatus päivässä -